Tämän historia osuuden toisen osan kirjoittaminen nyt hieman venähti, mutta kun en halua kuitenkaan kymmeniä postauksia tehdä päivässä :D Anyways, tässä osassa valotan nyt sit hieman mun liikunnallista historiaa ja suhdetta ruokaan, josta kyllä varmasti sai jo jonkunlaista kuvaa ensimmäisestä osasta, joka löytyy
täältä.
En oo koskaan ollut kauheen liikunnallinen lapsi enkä nuori, en ainakaan verrattuna tosi moniin jotka nuorena on harrastanu vaikka kuinka montaa eri lajia: eri tansseja, ratsastusta, jalkapalloa ym. Mua ei pienenä ikinä pakotettu harrastamaan yhtään mitään, vaan sitten kun itse halusin jotain alkaa harrastamaan niin yleensä se onnistui. Ensimmäinen liikunnallinen harrastus taisi olla ratsastus, mutta sitä en ole koskaan harrastanut kilpailumielessä eikä säännöllisiin tunteihinkaan aina ollut varaa. Ratsastusleireillä kävin joka kesä, ja aina kun mahdollista ratsastin naapurin hevosella. Tallihommissa tuli tietysti hyötyliikuntaa samalla harrastettua. Pari vuotta sitten kävin noin vuoden verran säännöllisesti islanninhevosilla ratsastamassa ihan tunneilla, mutta muutettuani opiskelemaan sekin sitten jäi.
Ala-asteella muutama kaveri harrasti lentopalloa ja saivat minutkin innostumaan siitä, niinpä liityin samaan joukkueeseen. Lentis oli laji, josta oikeasti pidin todella paljon ja harrastinkin sitä useamman vuoden. Meillä oli muistaakseni todella kiva joukkue ja olin yksi joukkueemme parhaimmista syöttäjistä. Muistan vieläkin ne turnaukset joissa sydän hakkasi jännityksestä omalla syöttövuorolla ja sitten se tunne kun syötti omalle joukkueelleen joskus neljäkin pistettä peräkkäin. Mikään ei voittanut sitä tunnetta! Sitten mulla murtui vasen ranne kaksi kertaa, joiden aikana tietysti jouduin olemaan pelaamatta ja kun palasin pelaamaan, huomasin pian, että vasenta rannetta alkoi särkemään ja kolottamaan aina jossain vaiheessa peliä. Valitettuani särkyä vanhemmilleni tulimme siihen tulokseen että voin lopettaa pelaamisen. Jälkeenpäin ajateltuna luovutin ehkä liian helposti. Ehkä ranteeseen olisi voitu keksiä jokin ratkaisu jotta sitä ei olisi alkanut särkemään.
Hävettää myöntää, mutta lentopallon lopettamiseen loppui oikeastaan kaikki ns. virallinen urheiluharrastukseni. Taisin pari kertaa käydä kokeilemassa sählyä, mutta se ei ollut mun juttu. Joten ainoat urheilut tuli sitten harrastettua koululiikunnan tunneilla. Liikkatunnit oli mulle aina aika tuskaisia, koska en kokenut olevani yhtä hyvässä kunnossa kuin kaikki muut enkä olleeni hyvä oikein missään lajissa (lentopallo oli ehkä poikkeus, liikkatunneilla sitä pelattiin joskus harvoin. Pesäpallosta tykkäsin paljon, vaikken siinä mikään hyvä ollutkaan). Niinpä otin melko pian sellaisen pellen roolin liikkatunneilla ja sain opettajan ja oppilaat nauramaan, ehkä ajattelin että sitten kukaan ei kiinnittäisi huomiota siihen kuinka huono olin. Pikkuhiljaa tuntuu että olen sitten vieraantunut joukkuelajeista, ja koen ajatuksen joukkueessa pelaamisesta jokseenkin ahdistavana. Pelkään kai tuottavani pettymyksen muille ja pilaavani kaiken omalla huonoudellani. Niinpä olenkin sitten kaikki teini- ja aikuisiän liikunnat tehnyt itsekseni: kävellyt tai polkenut kuntopyörää. Vuoden ajan jaksoin käydä aiemmin myös kuntosalilla. Tarkoituksenanihan on nyt hankkia syksystä alkaen kuntosalikortti ja alkaa käymään sekä salilla että ryhmäliikuntatunneilla. Rehellisesti sanottuna nuo ryhmäliikuntatunnit kyllä jännittävät, sillä en voi sille mitään että aina murehdin mitä muut ajattelevat minusta. Katsovatko ne muut huippukuntoiset minua kieroon että mitä tuo ihrakasa täällä tekee? Vaikka järkeni tietysti sanoo, että tuskin siellä kukaan kiinnittää huomiota muiden suorituksiin ja hyvähän se vain on että lihavakin kuntoilee.
Suhteeni liikuntaan on siis aina ollut hieman epäsäännöllinen ja jokseenkin hankala. Vaikuttaa siltä että kyllästyn melko nopeasti, joten tarvitsen vaihtelua. Siksi olen ajatellut että kuntosalikortti, jolla voi käydä kaikissa salin tarjoamissa ryhmäliikunnoissa voisi olla hyvä kun sitten voisi aina viikoittain vaikka vaihdella niitä jumppia joissa käy.
No entäs sitten se ruoka. Kuten tosta ekasta historia kirjoituksesta voi päätellä, suhde ruokaan on aina ollut hankala. Rakastan ruokaa ja rakastan syömistä, mutta tunnen 99% ajasta hirveän huonoa omatuntoa syömisestä. Ruokailutottumukseni ovat myös olleet aina melko epäterveelliset, mistä voi ehkä osaksi syyttää kasvatustakin. Meillä ei ole koskaan ollut mitään terveysintoilua kotona ja sitä on syöty mitä on oikeastaan tehnyt mieli. Tai ruokaa tehdessä ei ole vain ajateltu aina sitä kaikkein terveellisintä vaihtoehtoa eikä siis syöty minkään tietyn "kaavan" mukaan. Pieni kun olin niin meillä oli kyllä joku tietty karkkipäivä, mutta se taisi jossain vaiheessa vähän niin kuin unohtua, ja karkkia syötiin melkeinpä milloin huvitti.
Olen todella perso kaikelle makealle enkä useinkaan osaa yhtään hillitä itseäni, vaan esimerkiksi joissain juhlissa, joissa tarjottavana on pöydät täynnä kakkua, keksejä, leivonnaisia, sipsejä, karkkeja, karjalanpiirakoita ym., usein syön niitä kaikkia. Suorastaan ahdan kaiken itseeni. En osaa siis yhtään rajoittaa herkutteluani vaikka vain yhteen kakun palaseen. Olen kyllä tullut tietoiseksi tästä taipumuksestani ahmia, se tunne on todella outo kun minut ikään kuin valtaisi jokin pakonomainen tarve syödä kaikki herkut heti pois. Sitä on hankala selittää, se on melkein kuin iskisi jonkin paniikki siitä, että joku tulee ja vie herkut pois :D Ahmimista tapahtuu kyllä muunkin ruuan kuin herkkujen kanssa. Joskus tulee ihan kunnon ruokaakin syötyä aivan liikaa, siihen pisteeseen että tuntuu että räjähdän, vaikka aivan hyvin voisi lopettaa siihen kun tuntee itsensä kylläiseksi ja hyväksi. Tämä varmasti juontaa siitä, että minulle on aina painotettu sitä, että lautanen tulisi syödä tyhjäksi. Niinpä vaikka tuntisinkin itseni kylläiseksi, tavan mukaan syön lautasen tyhjäksi vaikka sitten sen jälkeen olisinkin aivan ähkyssä. Monta kertaa tällaisten ahmimisten jälkeen mieleni tekisi oksentaa, mutta en ole tainnut koskaan sitä mielitekoa kuitenkaan toteuttaa - en pidä oksentamisen tunteesta.
Elämänmuutoksen tarkoituksena on siis löytää intohimo urheiluun, tehdä siitä itselleen sellainen rentoutumiskeino ja hauska juttu, eikä pakkopullaa. Tarkoituksena on myös oppia syömään oikein ja hallitusti. En nimittäin halua pidättäytyä kaikista herkuista koko loppuelämäni ajan, mutta mun on opittava syömään kaikkea kohtuudella. Ei aina tarvitse ostaa sitä megapussia karkkia, vaan pieni suklaapatukka voi riittää. Eikä tarvitse ahtaa itseään ähkyyn vaan ruokailun voisi päättää kylläisyyden tunteeseen - vaikka se tarkoittaisikin sitä että lautaselle vielä jäisi ruokaa. Kaikki tämä itseasiassa kuulostaa todella helpolta ja itsestäänselvältä jopa minulle, mutta kuten historia on näyttänyt, käytäntö on mulle ainakin kaikkea muuta kuin helppoa! Tätä kuitenkaan lähdetään tavoittelemaan ja opettelemaan :)
